diagnuuseja

gommentointia ja girjallisuusgiljotiini vihreiltä gunnailta

02 maaliskuuta, 2008

Tottelemattomuudesta

Niin sain minäkin luettua Gandhin kirjoituksista kootun "Tottelemattomuudesta" -kirjan, Iirinan esimerkkiä noudatellen.

Ehkä hienointa Gandhin kirjoituksissa on oivaltava yksinkertaisuus; vain pari käsitettä riittää niin ihmisenä olemisen kuin yhteiskunnallisen toiminnan tarkkaan erittelyyn.

Gandhi jakaa ihmiselämän eläimelliseksi ja inhimilliseksi menoksi. Eläinten maailmassa vahvin vallitsee ja heikompi alistuu. Kun taas aito ihminen pysyy totuudessa ja väkivallattomuudessa (satyagraha), kääntää toisen posken ja luopuu maallisesta elämästään mieluummin kuin ihmisyydestään.

Gandhi väitti monessa kirjoituksessaan ihmisen olemuksen olevan inhimillinen ja ilmeisen monta kertaa hän joutuikin perustelemaan kantaansa aikalaisilleen. Hän myönsi yhdessä kirjoituksessaan, että ihmisen luonteen olemusta, josta on väitelty jo vuosituhansia, ei voida objektiivisesti todentaa - ja osaltaan sen takia siitä onkin väitelty niin pitkään ja hartaasti.

Yhtä kaikki Gandhi uskoi ihmisen hyväksi ja halusi antautua väittelyyn perustellaakseen kantaansa. Enimmäkseen hän pyrki osoittamaan pahuuden/ eläimellisyyden mahdottomuuden elämää ylläpitävänä voimana, minkä pohjalta seurasi ajatus ihmisyyden/ rakkauden olevan ihmisen ja elämän perusolemus.

Näissä retoriikan harjoituksissa Gandhi oli yllättävän laiska: Esimerkkinä toimikoon väite, jossa hän esitti, että jos eläin hallitsee ihmisessä niin yksikin paha teko johtaa loputtomaan koston kierteeseen ja lopulta eläimellinen ihmiskunta tuhoaa itsestä.
Mielestäni perustelu ontuu alusta loppuun: Kyllähän eläimetkin selviävät eläimellisyydessään, ei alfa-uros tapa omaa laumaansa - alistaa kyllä muttei tapa.
Se, että jos ihminen pyrkii kohti turvallisuutta, ennustettavuutta, haluaa suojaa vahvempaa vastaan, ei vielä todista mitään ihmisyydestä. Yhtä hyvin se voi olla heikkojen eläinten joukkovoimaa. "Yhdessä alfa-urosta vastaan!" Yhteiskuntasopimus on helposti perusteltavissa voimissa heikkojen, mutta kommunikaatioon kykenevien (eläimellisten) ihmisten turvaa tuovana sopimuksena. Luonnollisesti se tekee elämästä vähemmän raakaa, muttei se ihmisen olemusta muuta.

Niin jääräpäisesti kuitenkin Gandhi ajatteli ihmisen perusolemuksen olevan inhimillinen, että luultavasti hän käsitti sanan "perusolemus" eri tavalla kuin me vastaväittäjät. Mieleeni tuli kristillinen tematiikka, jossa ajatellaan ihmisen olevan aidoimmillaan taivaassa: silloin ihminen on sellainen kuin hänet oli alun perin tarkoitettukin. Tällöin "perusolemus" viittaa enemmänkin siihen millainen ihmisen pitäisi olla kuin siihen mitä ihminen on.

Tällainen käsitekikkailu tuo eettisyyden ihmisyyden olennaisimmaksi osaksi, tai paremminkin välttämättömäksi ehdoksi ihmisyydelle. Ikävä kyllä nyt en muista suoraa sitaattia, mutta Gandhi totesi "satyagrahan", so. totuudellisen, väkivallattoman, aito inhimillisen toiminnan, olevan kaikki kaikessa. Satyagraha on tie ihmisyyteen. Tästä tiukan etiikan eetoksesta käsin on helppo käsittää Gandhin lausahdus, että "päämäärä ja menetelmä ovat lopulta sama asia".

Monta muutakin teemaa olisi Gandhin kirjoituksista voinut nostaa esille, niistä sitten ehkä joskus toiste. Itselle jäi sellainen kipinä, että varmasti tulee vielä joskus tutustuttua tuon "suuren sielun" (mahatma) aatoksiin ja elämään tarkemminkin. "Tottelemattomuudesta" oli varsin hyvä kirja aloittaa tuo tutustuminen. Suosittelen.

23 syyskuuta, 2007

Asiakasdemokratiaa

Ovikello soi ja nuori kumeaääninen mies sanoi: ”Taloustutkimuksesta päivää. Sopiiko, että haastattelisin Teitä? Kestää noin 15 minuuttia.”

Alkuun kyseltiin mehuista: mitä mehuja juon, kuinka paljon, mitä merkkejä tunnen, miksi juon mitä juon, mistä en pidä. Viineistä ja aikakausilehdistä kyseltiin lähes samalla sapluunalla. RAY:lläkin oli oma osuutensa. -Niin ja teatterin, oopperan ja baletin ”kuluttamisesta” kyseltiin. Vielä digikameroistakin olisi kyselty, jos olisin sellaisen omistanut.

Loppuun minut sitten tyypitettiin. Paljonko ansaitsen, ketä äänestän, mitä katson TV:stä, minkätyyppisten ihmisten kanssa olen mieluiten ja minkätyyppisten vähiten mieluiten, mitä tavoittelen elämässä ja mitä en todellakaan tavoittele elämässä.


Siinäkö se sitten oli?


”Vastaaamalla teistä tulee päätöksentekijä... Tutkimuksiin osallistuneiden vastaajien mielipiteet ratkaisevat... Vastaajana Te edustatte jopa tuhansia muita ihmisiä, joita tutkittava asia koskettaa...”
-TALOUSTUTKIMUS-

Haastattelijan mukaan minunlaisia etuoikeutettuja vastaajia on kuulemma tuhatkunta.


Pahus sentään! Mahtava juttu! Mieti, minä olen yksi tuhannesta, se on aivan eri asia kuin yksi yli viidestä miljoonasta. Ei tällaisia vaikuttamisen mahdollisuuksia joka jannulle suoda. Tyytykää te vain tylsään ja vaikutuksettomaan äänestämiseen! Tai typerien blogienne kirjoittamiseen. Minä pääsen kertomaan mitä mitä mehuja juotte, mitä lehtiä luette, kenen pelejä pelaatte ja kenen esityksille taputatte.
Mutta ennen kaikkea minä määrittelen mihin suuntaan yritykset muovaavat toimintaansa. Minä kerron, yritykset kuuntelevat. Asiakas on kuningas!

18 syyskuuta, 2007

KENNEDYN AIVOT

...Kas, tekstiä.


Kirjoja on viime aikoina tullut taas luettua, viimeisimpänä Henning Mankellin ”Kennedyn aivot”. Siis siitä nyt.

Keski-ikäinen argeologi nainen Louise Cantor löytää poikansa kuolleena ja on täysin varma siitä, että hänet on murhattu ja alkaa selvittämään asiaa. Taustalta löytyy hämäräperäisiä AIDS -klinikoita Mosambikissa ja monenlaisia ihmisiä. Samaan aikaan Louise koittaa käsitellä poikansa kuolemaa.

Kirjana Kennedyn aivot oli itselleni jonkinlainen pettymys. Edellä kuvatun juonen tapaisen kertomiseen menee 425 sivua. Pääpiirteissään juoni on ennalta-arvattava, merkittäviä käänteitä ei tule ja sivu sivulta juoni lähinnä vain tarkentuu odotetunlaiseksi. Epilogissa kirjailija toteaakin, että olisi voinut lopettaa kirjoittamisen sivulle 212. Olisi tosiaan voinut.

Henkilöhahmot olivat kovin tyypillisiä -lähes karikatyyrejä. Päähenkilökään ei tuntunut pääsevän tai kehittyvän oikein minnekään ja suuret ajatukset kuulostivat monesti tahattoman koomisilta. Toisaalta Mankell saattoi nimenomaan pyrkiä siihen: kuvaamaan lapsensa menettäneen äidin sekavia ajatuksia ja kuoleman syyn pakonomaista etsimistä. Yhtä kaikki olipa tarkoituksellista, eli ei, niin eipä siitä hirveästi irti saanut.

Parasta kirjassa oli pienet tarinat romaanin sisällä, niiden äärellä tuntui kuin olisi vetänyt oikein kunnolla happea keuhkoihinsa. Noissa tarinoissa oli sellainen pieni kosketus maagisuutta, ajatus jota vasta ounastelee...


Jos taas sitten puhutaan AIDS:sta ja Saharan eteläpuolisen Afrikan tilanteesta niin se on kyllä lohduttoman mielenkiintoinen aihe, niin monet asiat tuntuvat kietoutuvan tuohon epidemiaan. Yhteiskunnallisista asioista naisten huono asema, olematon terveydenhuolto, äärimmäinen köyhyys, pahentavat oleellisesti epidemiaa, mutta länsimaissa tunnuttaan kiinnostuvan lähinnä pillereiden pyörittelystä. Kuten yksi kirjan hahmoista sanoi, että ”meitä kiinnostaa vain mihin afrikkalaiset kuolevat, ei miten he elävät”.

Ymmärtääkseni Mankell on viettänyt enemmänkin aikaa tuolla köyhällä mantereella ja ymmärtää paljonkin ongelmien moninaisista syistä.Yhteiskunnalliset ja historialliset syyt saavat sivuosan, kun Mankellin keskittyy kuvaamaan AIDS -klinikoita pyörittävän miehen aivoituksia ja toisaalta päähenkilön suhdetta tapahtumiin.


Näitä ongelmia pohtiessa en voi olla mainitsematta Primo Levin dokumentaarista keskitysleiri -kirjaa ”Tällainenkö on ihminen?” Lue se -ja vieraile Rakkauden Ministeriössä.

14 toukokuuta, 2006

Canal Grande

Aristoteleen oppien mukaan Raittila marssittaa humoristiseen kirjaansa joukon yksiulotteisia arkkityyppejä, kulttuuritantta on kulttuuritantta, insinööri on insinööri, dosentti on dosentti ja niin edelleen. Asetelma toimii varsin hyvin -myös Finlandia-palkinto raadin mukaan.


Suomalainen nelihenkinen lähetystö on passitettu Venetsiaan tarkoituksenaan pelastaa Venetsia vääjäämättömältä tuholta. Jokaiselle on määrätty oma tarkka tehtävänsä, mutta yksitellen suomalaiset eksyvät Venetsian satoja vuosia vanhoille kujille. Siinä vähän taustaa. Kirjan ydin on mielestäni lähetystön selviytymis... tai siis selviytymättömyystarinat.

Kirjan survivoriksi mielestäni nousee venetsialainen poliisipäällikkö, joka tapahtumien pyörteissä onnistuu pysymään joten kuten selvillä vesillä. Hän toimii umpikierossa sosiaalisessa verkostossa jouhevasti, onnistuen edistämään yleistä hyvää. Hän ymmärtää mihin voi vaikuttaa ja minne ei ole syytä työntää nokkaansa. Insinöörimme GPS-laitteelle koordinaatit ovat taas liian sekavat ja suomalainen opas (Tuuli) on taas kadottanut jotain oleellista moraalistaan suunnataakseen oikeaan suuntaan. Poliisipäällikkö onkin loppupeleissä ainoa, jonka kartta, kompassi sekä mielenterveys ovat kunnossa ja siten jää “pelastamaan” Venetsiaa.

Monelle suomalaiselle EU-virkamiehelle kirja taitaa olla liian totta luettavaksi. Insinöörityyppisiä virkamiehiä taitaa olla liiankin kanssa, tästä väitteestä voin jopa antaa esimerkin: Aikoinaan EU:n parlamentissa pyydettiin lyhentämään puheenvuoroja päätösten nopeuttamiseksi (toivotonta?) ja suomalaiset ottivat tämän tietenkin niin tosissaan, että tulkit eivät pystyneet kääntämään lauseita ymmärrettävällä tavalla. Kieliopillisia helmiä ei sitten kuultukaan ranskaksi. Nykyään virkamiehiä opetetaankin sanomaan juttunsa pidemmän kaavan mukaan, jotta edes joku saisi tolkkua.

Raittila on varsin pätevä tarinankertoja ja karrikoija, varsinkin insinööri – dosentti -tutkaparin seikkailut ovat hauskaa luettavaa. Harvassa ovat tällaiset fiksut ja viihdyttävät kirjat.

29 huhtikuuta, 2006

KYLMÄVERISESTI

Niin on sitten "kylmäverisesti" luettu. Kirjastossa kirja on sijoitettu dekkarihyllylle, Capote itse on sanonut kirjan olevan "ei-fiktiivinen romaani", minkä mukaan kirjaa ei varmaankaan voi hyllyttää. No, joo kirjassa murhataan/ tapetaan ja sitten etsitään rosvoja, mikä varmaankin tekee kirjasta dekkarin.

En nyt rupea tässä sen laajemmin analysoimaan kirjaa kun se tuntui niin pahuksen monisyiseltä, keskityn pariin mielenkiintoiseen teemaan, joita kirja herätteli.

En muista lukeneeni niin yksityiskohtaista kuvausta ihmisen psyykkeestä kuin miten Capote kuvasi toista murhaajaa Perry Smithiä. Capote vietti useamman vuoden tutustuen tuohon mieheen ja onnistui luomaan hyvin uskottavan kuvan rikollisen mielen rakenteista. Myös sivuhenkilöt olivat kuvattu hienosti, ja mielenkiinto säilyi pidempienkin mielenkuvausten aikana.

Yhteiskuntakritiikki osuu koko kuolemantuomio instituutiota vastaan. Systeemi joka sallii tappajan tappamisen on mustavalkoinen ja kostonhaluinen. Kritiikin kärki on oikeuden käsittelyssä, jossa kysytään käsittääkö syytetty tekonsa merkityksen ja laittomuuden. Psykiatrille annetaan mahdollisuus vastata vain joko kyllä tai ei, syvällisempi analyysi, ymmärtäminen ja selittäminen sivuutetaan. Oikeus ei halua eikä saa kuulla murhamiesten tarinaa. Lukijansa Capote sen sijaan antaa kuulla surullisen tarinan murhaajista, mitä kuunnellessa oikeus muuttuu yksioikoisuudessaan omaksi irvikuvakseen.

Hämmästely -mentaliteetti on mielestäni varsin ominaista periamerikkalaiselle kulttuurille. Asioita hämmästellään “Oh, really”, “Oh, thats terrible”, “Oh, how nice” -ja sitten vaihdetaan aihetta tai TV-kanavaa. Ikinään ei ole aikaa tai kiinnostusta miettiä syitä ja seurauksia. Asioihin reagoidaan tunteella ja voimakkaasti.

Tässä kontekstissa Capote kirja edustaa täysin vastakkaista näkökulmaa. Hän kuvaa tapahtumat varsin “ei-fiktiivisesti” ilman kiihkoa, ilman selityksiä. Lukija ei saa mitään vinkkejä miten pitäisi reagoida, hän kuulee ainoastaan tarinan, josta pitäisi kai olla jotain mieltä...

02 huhtikuuta, 2006

EVAKKO

NYT-liitteessä oli varsin mielenkiintoinen ja koskettava (outo ilmiö ah-niin-älykössä-liitteessämme) juttu Mukhtar Abibista. Joka tapauksessa jo otsikko "evakko" oli nerokas.

Uhoavan Gnun kanssa keskustelimme kuinka em. sanaa on vain ja ainoastaan käytetty Talvi- ja Jatkosodan ajan sodan jaloista evakuoiduista, sitä kautta sana on leimautunut jotenkin umpisuomalaiseksi, olemmehan kuulleet monta kertomusta noista katkerista vaiheista. Ehkä juuri tuon takia evakko-sanalle on varattu paljon enemmän empatiaa kuin maahanmuuttajalle saatika elintasopakolaiselle.

Erinomainen idea sekoittaa vähän pakkaa ja kirjoittaa somalitaustaisesta Muktharista nimenomaan evakkona. Kielitoimisto määrittelee sanan (sota)siirtolaiseksi.

01 huhtikuuta, 2006

homma käyntiin

Tässä alustavaa tietoutta tulevista keskustelun aiheista:

Tällä hetkellä lueskelen Truman Capoten "kylmäverisesti" -kirjaa, mieshän on tällä hetkellä aika pop (joskin kuollut -kai?) kun on ihan omaelämänkerrallinen leffa pyörimässä ympäri savanneja. Kirja on koko lailla loppusuoralla ja jonkilaisia ajatuksen tapaisia on herännyt tämän modernin klassikon pohjalta.

Mikael Niemen "populaarimusiikkia Vittulajänkältä" luin viikko sitten, på finska föstås. (Alkuperäiskielinen painos odottelee kirjahyllyssä -eläkkeellepääsyäni olettaisin.) Filmatisoinnin kirjasta olinkin jo nähnyt mikä tavallaan häiritsi lukukokemusta. Koko ajan mieleeni tuli vain leffan syöttämät mielikuvat ja vertailut mitä ei oltu kerrottu leffassa tai kuinka se poikkesi kirjan antamaan kuvaan. Jaa, että mitä mieltä olen kirjasta... Se oli hauska... Hmm... Pitänee vielä vähän hioa näitä kriitikon taitoja. "Comments" osuudessa voi auttaa diagnuusia analysoimaan kirjaa.

Kokeile! Kaikki kommentit julkaistaan ja huonot poistetaan!


Ps. Analyyttisiä ajatuksia voi kopioida mm. kiiltomato-sivustolta...

Pps. Blogin aloituspäivästä ja sisällöstä huolimatta kyseessä EI ole aprillipila.

tervehdys gunnailta


hei... diagnuusi tässä... ilmoja pidellyt... ...